Päivitetty 17.2.2007

www.risteys.net/koulukiusaaminen

Tosikertomuksia koulukiusaamisesta

Tällä sivustolla on koulukiusattujen ihmisten oma kertomuksia, joita sain sähköpostitse yleisönosastossa syksyllä 2002 olleen pyyntöni seurauksena sekä myöhemmin tämän sivuston olemassaolon seurauksena.Tämä sivu on tehty sen takia että:

• Sinä, nuori lukija jota kiusataan, ymmärtäisit
• ettet ole yksin ja
• asiasta VOI selviytyä voittajana!
  
• Jos Sinä,  nuori lukija, olet itse kiusaaja, toivon, että tulisit toisiin ajatuksiin!
  
• Suomalaiset vanhemmat tiedostaisivat koulukiusausilmiön julmuuden ja seuraisivat, mitä kouluissa tapahtuu.
• Kuntien päättäjät antaisivat kouluille tarpeeksi resursseja - eli opettajia ja kouluavustajia koulurauhan valvontaan.
• Ihmisarvo, lähimmäisenrakkaus ja anteeksiantamus kaiken kaikkiaan saisivat sijaa suomalaisessa mielenmaisemassa.
• Olen vakaumukseltani kristitty ja uskon, että minkään muuttaminen ei ole mahdotonta sille, joka uskoo.
  

 Jos Sinulla on oma kertomus, jonka haluaisit jakaa toisille tämän sivuston kautta, lähetä se minulle sähköpostitse:
perttu PISTE pulkkinen AT elisanet PISTE fi

Lisää linkkejä aiheesta:

• Sisäasianministeriön koulurauhasivusto

Ystävällisin terveisin webmaster Perttu Pulkkinen, JKL

Kertomus 1 - "Vajaaälyinen, ufomies"

Kiusaaminen yläasteella

Yläasteella kiusaaminen alkoi heti seitsemännellä luokalla. Olin ikäisekseni pienikokoinen ja persoonallisuudeltani hiljainen ja ujo. Olin myössosiaalisesti arka ja vetäytyvä. Kaikkein näkyvimmin minua kiusasivat kahdeksasluokkalaiset pojat, jotka huutelivat minulle solvauksia. Tyypillisiä osakseni saamiani nimityksiä olivat: alikehittynyt, vammainen, vajaaälyinen, ufomies... Omaan itseeni liittyvä epävarmuus alkoi juuri noina kyseisinä aikoina, jotka olivat merkityksellisiä identiteetin kehityksen suunnannäyttäjinä. Aloin tosissani pitämään itseäni arvottomana ja heikkona, jota kukaan ei ollut velvoitettu kohtelemaan tasa-arvoisena ihmisenä muiden rinnalla. Näin siitä huolimatta, että koulumenestykseni oli varsin hyvä (keskiarvo 8.5 -9.0).

Kiusaaminen jatkui kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla, mutta siinä vaiheessa kiusaaminen sai uusia muotoja. En ikäänkuin kuulunut omaan luokkaani, vaan olin kauniisti sanottuna hieman erikoinen ja muista erottuva. Luokallemme tuli Helsingistä uusi "stadin kundi", joka näytti pikimmiten tapansa. Hän kehui itseään ja nälvi ja alisti muita siitä huolimatta, että esim. hänen koulumenestyksensä ei ollut päätä huimaava. Erityisesti minä olin hänen hampaissaan. Hän väheksyi minun koulumenestystäni ja arvosteli muutenkin persoonallisuuttani.

Luokallamme oli myös muutama tyttö, joilla oli loistava koulumenestys. Myös he arvostelivat minua keskenään sekä myös yhdelle heidän suosiossaan olleelle nuorelle miesopettajalle, joka ainakin minun nähdäkseni oli "hyvää pataa" näiden tyttöjen kanssa. Sain sellaisen käsityksen, että olin heidän mielestään hieman tyhmä, koska menestyin koulussa suorittamalla koulutehtävät tunnollisesti, ts. olin ahkera mutta en lahjakas.

On totta, että tein läksyni lähes aina ja käytin niihin kohtalaisen paljon aikaakin. Osittain runsas ajankäyttö johtui siitä,että en luottanut itseeni ja oppimiskykyyni. Toisaalta olin myös äärimmäisen pikkutarkka. Minulle oli tyypillistä mm. jo opitun asian varmistaminen, mikä kielii huonosta itseluottamuksesta. Miksi olisin luottanut itseeni, koska olin vajaaälyinen, tyhmä, erikoinen...?

Kuten jo kerroin, olin koko kouluaikani hiljainen ja vetäytyvä, eikä minulla ollut paljoa kavereita. Kiusaajat puolestaan olivat äänekkäitä ja itsevarmoja. Osa heistä oli heikosti koulussa menestyviä koulukapinallisia,mutta osa oli siis erinomaisesti menestyviä, joiden tapoihin kuului kuitenkin muiden henkinen alistaminen.

Opettajat suhtautuivat kiusaamiseen välinpitämättömästi ja jossakin määrin he syyllistyivät myös totuuden kieltämiseen. Eniten minua loukkasi opettajien asennoitumisessa se, että he tavallaan antoivat hiljaisen hyväksynnän kiusaamiselle siitä huolimatta, että olin hyvä oppilas enkä myöskään koskaan kapinoinut opettajia vastaan vaan olin aina samaa mieltä kaikesta heidän kanssaan, tervehdin heitä...

Kiusaaminen lukiossa

Kiusaamiseni lukiossa oli edelleen henkistä väkivaltaa, mutta se oli hienovaraisempaa kuin yläasteella. Minulla oli ainoastaan kaksi hyvää kaveria, mutta heidänkään kanssaan ei koskaan ollut tapana puhua arkaluontoisista henkilökohtaisista asioista. Minulle ei juuri kukaan puhunut mitään eikä minua noteerattu. Kun esim. kävelin käytävällä joidenkin ohi, sain osakseni inhoavia ja merkitseviä katseita.

Minua myös arvosteltiinja "ihmeteltiin" selän takana. Mielestäni lukiossa kiusaajani olivat enimmäkseen tyttöjä, jotka arvostivat komeita ja sporttisia poikia, joillaoli hyvä ulosanti ja jotka olivat lisäksi sanavalmiita verbaalikkoja. Tyypillisiä loukkaavia tilanteita olivat tyttöjen ja poikien yhteiset tanssitunnit. Kun oli vuoro tanssia minun kanssa, olivat kommentit muotoa:"Voi ei, mää joudun tanssimaan ton yhen kanssa."  "Voi ei taas. No, ei kai tässä muu auta."

Olin edelleen lukiossa hiljainen ja ujo. Kiusaajani olivat ainakin fyysisesti kehittyneitä ja suhteellisen omanarvontuntoisia. Koulumenestykseni oli lukiossa hyvää keskitasoa (keskiarvo vähän yli 8). Kiusaajista osa menestyi hyvin, osa keskinkertaisesti. Todellinen kiusaamisen syy oli lukiossa selkeämmin määriteltävissä kuin yläasteella. Lukiossa kiusaaminen liittyi henkilökohtaisiin ominaisuuksiini, erityisesti henkiseen kehittyneisyyteen/kehittymättömyyteen. Sen sijaan yläasteella kiusaamisen todenperäiset syyt ovat hämärän peitossa. En usko, että koulumenestyksellä oli niin suurta merkitystä sille, että olin kiusattu, vaikka kaikki asiat, joista minua arvosteltiin, liittyivät koulumenestykseeni.

Lukiossa opettajat suhtautuivat edelleen välinpitämättömästi kiusaamiseen. Minulla oli aika ajoin sellainen tunne, että koulun kirjoittamaton sääntö on, että massasta poikkeavia saa ja pitääkin kiusata. Lukiossa osakiusaajistani oli myös opettajia. Mm. liikunnanopettaja nolasi minut julkisesti erityisesti tanssitunneilla. Hän ikäänkuin pilaili sillä, että olin epävarma omasta itsestäni ja suhtautumisestani vastakkaiseen sukupuoleen.

Niin ikäänlukion saksanopettaja käytti vanhan ajan autoritäärisiä opetusmenetelmiä. Jokaisen oli osattava kaikki kaikesta, ja väärästä vastauksesta seurasi julkinen sanaryöpytys. Hän nolasi erityisen usein minut, joka olin arka jahieman hidas ja jähmeä. Näin siitä huolimatta, että menestyin saksankielessä kiitettävästi. Englannin opettajalla taas oli tapana vihjailla milloin mistäkin. Kun kirjoitin englannin aineessani ihmisten erilaisuudesta,opettaja kirjoitti aineen perään: Sinulla olisi varmaan enemmänkin kerrottavaa tuosta ihmisten erilaisuudesta, mutta aineen mitta on kuitenkin rajoitettu...

Kiusaaminen ammattikorkeakoulussa

Ammattikorkeakoulussa kiusaaminen oli niin ikään henkistä alistamista. Jotkutopiskelijat vinoilivat persoonallisuuden piirteistäni eivätkä huolineet minua"piireihinsä". Opettajat suhtautuivat selvästi aliarvioivasti. Kun laadin kiitettäviä kurssitöitä, he olivat "ällikällä lyötyjä". Heidän lähtökohtansa oli, että pystyn korkeintaan keskinkertaisiin suorituksiin. Kaupallisella alallahan hiljaiset hissukat ovat luusereita, jotka eivät myöskään ole erityisen älykkäitä. Tällaisen käsityksen sain opettajien suhtautumisesta.

Opintojen loppuvaiheessa amk:n opettajat kohtelivat minua kuin ilmaa, koska valmistumiseni viivästyi psyykkisten ongelmien vuoksi.Opettajat eivät siis tulleet tarjoamaan apuaan vaan kyräilivät ja supattelivat keskenään. Ammattikorkeassa on tyypillistä, että opintoihin kuluu aikaa 4-5 vuotta siitäkin huolimatta että valmistumista eivät viivästytä henkilökohtaiset syyt. Ongelmia voi olla mm. oppilaitoksen käytännön toiminnassa, ts. kaikkia kursseja ei järjestetä joka vuosi, opinnäytetyöhön ei saa selkeää ohjausta... Jostain syystä kuitenkin minä jouduin taas opettajien hampaisiin.

Olin amk:ssa persoonallisuudeltani samanlainen kuin yläasteella ja lukiossa. Kiusaajani amk:ssa puolestaan olivat aggressiivisia ja dynaamisia uraihmisia, jotka halusivat menestyä elämässään keinoja kaihtamatta. Luulen, että perimmäinen syy kiusaamiseen oli oma soveltumattomuuteni oppilaitokseen. Oppilaitoksen ilmapiiri oli myös tulehtunut, joten voi olla, että kyseessä oli ns. "syntipukki-ilmiö", ts. tärkeintä on löytää helpoin mahdollinen kohde kiusaamiselle.

Kiusaamisen vaikutus nykyiseen elämääni

On sanomattakin selvää, että kuvailemani kiusaaminen on jättänyt minuun syvät arvet sielun sopukoihin. Minun on ollut vaikeaa sijoittuva avoimille työmarkkinoille, koska en osaa markkinoida itseäni ja osaamistani. Koska en luota itseeni, on uusien ihmissuhteiden solmiminen vaikeaa. Näin ollen elän elämässäni ikäänkuin henkisessä tyhjiössä. Olen jo usean vuoden ajan potenut depressiota, jostatoipuminen tapahtuu perin hitaasti. Ongelmani ovat myös tunne-elämän solmut, koska en ole koskaan purkanut missään kertoamiani tilanteita. Välillä olen tasapainossa itseni kanssa, mutta toisinaan olen vihamielinen ja katkera kaikesta tapahtuneesta. Kostotoimenpiteet ovat pyörineet mielessä jo vuosikausia, mutta mitään ei ole koskaan tapahtunut siinä pelossa, että joudun tekemisistäni oikeudelliseen vastuuseen.

Koen tilanteen niin, ettäminulta on otettu puolustusaseet pois. Minun tehtäväni on siis ilmeisesti vaan sopeutua tilanteeseen ja painaa kaikki vääryys villaisella. Jossain määrin on totta se, että se mikä ei tapa, vahvistaa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että kenenkään ylhäältä määrätty elämäntehtävä on niellä kaikki loukkaukset vaikenemalla. Näin on kuitenkin kohdallani käynyt, joskin"tuhoisin" seurauksin.

Kuten sanottu, poden masennusta enkä ole täysin työkykyinen. En myöskään luota itseeni niin paljoa, että voisin laittaa kaikki kyvyt ja voimavarani likoon. Käyn viikoittain terapiassa, josta saamani hyöty on lyhyellä tähtäimellä kohtalainen. Hyödystä pitkällä tähtäimellä en osaa vielä sanoa, koska en ole kokenut vielä sitä kaikkea uutta, jota elämä tuo tullessaan.

Toivon, että kirjoitukseni herättää keskustelua varsinkin kiusaamisen oletetuista/tiedetyistä syistä sekä kiusaamisen vaikutuksesta elämänpolun rakentumiseen. Olen myös halukas kuulemaan ihmisten kokemuksia kiusaamisen erimuodoista sekä siitä, miten ne ovat kuhunkin ihmiseen vaikuttaneet. Myös kullankalliit neuvot negatiivisista kokemuksista selviämiseen ovat tervetulleita.

Terveisin henkisesti haavoittunut nuori mies

Kertomus 2 - "Vammainen, ruma, koira"

Minä olen vammanen, minä olen ruma, minä olen koira. Mitä minä olen? En tiedä sitä vielä tänäkään päivänä. Olen psykoosi potilas, olen toipilas. Miksi? Sen kun tietäisin.

Kiusattiin päivittäin, se oli huutelua ja tonimistä ja minun kanssa ei voitehdä yhteistyötä, minä olin yksin. Meitä oli 7 tyttöä ja 11 poikaa meidän luokalla. Minä olin se 7. tyttö ja parityöt minä tein yksin. Ja niistä 11.pojasta 4. otti minut silmätikuksi. Kunnes meidän luokan yksi tyttö kertoi opettajalle että mua kiusataan ja opettaja pyysi minut ja sen pääkiusaajan puhutteluun ja se pyysi anteeksi.

Mutta ei se ollut pahinta, pahinta oli se kun minun tyttökaverit käänsiminulle selän ja jouduin poissuljetuksi porukasta. Minusta tuli "ei mitään"ja tästähän ei voi edes syyttää ketään, koska ei kaikkien kanssa tarviiolla ystäviä. Niin ne tytöt sen perusteli. Ja minä en ymmärtänyt, miksi minun kanssa ei kukaan voi olla ystävä. Ja minä olin yksin. Ja miksi sinä oot niin sulkeutunut kysyi joku. Psykiatri ei kysynnyt, roskaämpäri tuli täyteen.

Miten puolustauduin? Kaikki se kestää kaikki se peittää (1. Kor. 13). Minäolin "kilttityttö" se hiljainen luokantäyte, josta kukaan ei välittänyt, mutta minä yritin ymmärtää ja antaa anteeksi, ehkä niillä on omiaongelmia. Ja minä mielistelin ja nöyristelin, loukkaukseen ei saa vastataloukkauksella, pitää kääntää toinen poski.

Ois pitänyt hakea apua ajoissa. Tilanne räjähti, kun 21 tuli täyteen. Ei siitä koskaan toivu täysin, aina ne muistot palaa mieleen. Mutta niiden kanssa oppii elämään ja arvostaan itseä sellaisena kuin on. Mutta vaikeaa se on,niin vaikeaa. Ja vielä minä jännitän ja siirryn toiselle puolelle katua kun minä nään luokkakavereita. En halua nähdä enkä tuntea heitä.

Terveisin 21-vuotias opiskelija

Kertomus 3 - "Ristuksen munapää"

Olin ehtinyt käydä peruskoulun ensimmäistä luokkaa arviolta puolisentoista kuukautta, kun Petri saapui kouluumme. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet kirkonkylältä Petrin isän kotikylään ja asettuneet maanviljelijöiksi Petrin isän kotitilalle. Petri oli aloittanut ensimmäisen peruskoululuokan kuten minäkin. Nyt hänelle oli tullut ainoastaan koulunvaihdos.

Muistan Petrin iloisena, nauravaisena ja sosiaalisena poikana. Hän oli puhelias ja piti muiden parissa olemisesta. Hän ei viihtynyt yksin. Hän halusiolla kaikkien kaveri ja halusi vastaavasti, että muutkin olisivat hänen kavereitaan.

Tutustuimme samalla luokalla olevina aikaa myöten toisiimme. Välillemme ei kuitenkaan kehittynyt luokkatoveruutta kummempaa suhdetta, vaikka Petri ryhtyi mielellään minunkin kaverikseni. Tämä kaveruus tuli kuitenkin lähinnä hänen aloitteestaan, eikä minun. Petri kävi joskus luonani, mutta itse en käynyt ala-asteaikoinani koskaan hänen luonaan, vaikka Petri joskus haastelikin vieraisille. Suhtauduin häneen periaatteessa ystävällisesti, mutta tiettyä etäisyyttä pitäen. Aikaa myöten Petri tuntui hyväksyvän tämän, eikä nostanut asiasta mitään numeroa.

Etäisyydenpitooni löytyi useita syitä. En ollut luonnostani yhtä sosiaalinen kuin Petri, enkä kaivannut ympärilleni isoa kaveriseuraa. Tuohonaikaan minulla oli yksi hyvä kaveri, mikä riitti minulle. Lisäksi huomasin Petrin persoonallisuudessa jo tuolloin piirteitä, joista en pitänyt ja jotka tulisivat aikaa myöten vain pahenemaan.

Petri ei sietänyt tahtonsa vastustamista. Jos joku ei ollut hänen mielikseen, hän saattoi turvautua lievähköön väkivaltaan kyseistä henkilöä kohtaan. Lisäksi Petri osasi olla ystävällisyydestään huolimatta myös pirullinen kiusanhenki. Kolmannen luokan syksyllä hän istui luokassa takanani ja pisteli kynällä niskaani. En kuitenkaan kertonut asiastaopettajalle, koska se ei ollut mielestäni mitään vakavaa. Neljännelläluokalla, kun olimme joskus järjestäjänvuorossa, hän pakotti minut jäämään kanssaan välitunniksi luokkaan ja leikkimään"matkiaista". Minun tehtäväni oli seurata Petriä ja jäljitellä hänen tekemisiään. Luonnollisesti hän keksi mitä hankalimpia kulkureittejä.

Tuossa vaiheessa hän ei kuitenkaan vielä varsinaisesti kiusannut minua.Eikä edes silloin, kun olimme siirtyneet jo yläasteelle ja jättäneet taaksemme ensimmäisen vuoden siellä. Ratkaiseva käänne tuli kahdeksannen luokan syksyllä. Tämä vaihe tuli kestämään koko yläasteaikani loppuun, enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti.

Lähtölaukauksena kyseiselle vaiheelle voidaan pitää jo ensimmäistä koulupäiväämme, jolloin järjesteltiin istumajärjestystä. Olin asettunutpulpettirivin taakse ja edessä istuva Petri halusi siirtyä istumaan minun eteeni. Pahaa aavistamaton luokanvalvoja suostui tähän ja Petri siirtyitaakse, ilmeisen mielissään siitä, että oli päässyt minun läheisyyteeni.

Olin tunnollinen mallioppilas ja keskiarvoltani pojista paras luokalla. Halusin näin keskittyä koulutyöhöni ja huomautin Petrille, että oikeastaan kyllä haluaisin mieluummin työrauhaa. Petri tajusi minun epäsuorasti moittivan häntä mahdollisesta häiritsemisestään ja vastasi, että älä hauku minua. Lisäksi hän sanoi jotain muutakin, jota en enää muista. Sitten hän kääntyi selin ja ehdin kuvitella, että kaikki olisi jäänyt tähän.

Kuvitelmani osoittautui turhaksi. Seuraavien tuntien aikana hän kääntyi tuon tuostakin puoleeni  haukkuen minua milloin mistäkin. Ilmeisestiolin loukannut todella hänen tunteitaan epäsuoralla moittimisellani ja hän halusi antaa samalla mitalla takaisin.

Seuraavien viikkojen aikana tuntui suorastaan helvetilliseltä istua hänen takanaan, kun kyseessä oli kokoluokan tunti. Petri kääntyili jatkuvasti puoleeni, puhui hävyttömyyksiä, kyseli minulta hävyttömyyksiä ja piirteli toisinaan rivoja kuvia paperiini. Tässä vaiheessa ei ehkä ollut kyse enää loukkaantumisesta vaan jonkinasteisesta murrosiän ensikriisistä, joka hänessä kuohui ja jota hän yritti purkaa minuun. Yritin katsoa muualle taiolla sanomatta mitään, koska minulla ei ollut riittävää sanavalmiutta häntä vastaan.

Kun istumajärjestystä lokakuussa vaihdettiin, pääsin eroon Petristä ,koska opettajat olivat huomanneet hänen häiritsevän tuntia takana ollessaan. Hänet päätettiin sijoittaa eteen istumaan. Saatoin huokaista helpotuksesta.

Mutta välillemme oli jo tullut korjaamaton särö. En enää luottanut Petriin ja olin alannut pelätä häntä. Pelkäsin häntä, kun hän tuli lähelleni, sillä koskaan ei voinut tietää, halusiko hän ahdistella minua vai jutella ihan normaalisti. Petri ei ymmärtänyt käyttäytymiseni syitä koska hän ei tajunnut herättävänsä pelkoa minussa. Käyttäydyin aina hieman säikähtäneen tavoin hänen seurassaan, mistä hän hämmentyi ja lopulta myös suuttui. Sosiaalista ja ulkoisesti itsevarmaa Petriä ärsytti moinen käytös.

Ilmeisesti Petri olisi vielä tuossa vaiheessa halunnut jonkinlaista kaverisuhdetta kanssani. Mutta mitä lähemmäksi hän pyrki minua, sitä loitommaksi menin itse. Muutuin viileäksi ja etäiseksi häntä kohtaan. Petri ei pystynyt riittävään hienotunteisuuteen, jota kaltaiseni yksilö vaati kavereikseen katsomiltaan koulutovereilta. Petri ei nähtävästi edes mieltänyt kiusaavansa minua; ehkä hän vain kaipasi huomiotani ja pyrki hakemaan kontaktia minuun.

Näin mentiin kahdeksannen luokan kevääseen. Kesäloman aikana päätin,että syksyllä asettaudun alusta alkaen hänestä niin kauas kuin mahdollista luokassa. Tämä onnistuikin, eikä minun tarvinnut kokea uudestaan samaa kuin vuotta aiemmin.

Yhdeksännen vuosiluokan syyslukukaudella sain olla häneltä varsin rauhassa. Petri ei puuttunut juurikaan tekemisiini ja olemisiini. Vaikka hän antoi minun olla jokseenkin omissa oloissani, se ei kuitenkaan lisännyt läheisyyden tunteitani Petriä kohtaan. Edellisen syksyn ja kevään mittaanoli tapahtunut liian paljon sellaista, mikä oli loitontanut minua Petristä ja saanut minut sisimmässäni inhoamaan häntä. Koin pelkän tietoisuuden hänen läsnäolostaan aina hieman epämiellyttäväksi. Kun hän oli päivänkin poissa, tunsin oloni heti huojeentuneemmaksi.

Pirullisin, koettelevin ja katkerin vaihe oli kuitenkin edessäpäin. Se koitti yhdeksännen vuosiluokan kevätlukukauden alkaessa. Vihainen murrosiän kriisi oli saanut vallan Petrissä. Häntä otti päähän välttävä koulumenestyksensä, joka ei tuonut hänelle hyviä numeroita, vaikka hänkuinka olisi ponnistellut. Petri tiesi tarvitsevansa kuitenkin hyviä numeroita päästääkseen jatko-opiskelemaan. Petriä kiukuttivat ja ärsyttivät ihmiset, jotka olivat hänen silmissään poikkeavia tai menestyivät häntä paremmin.

Epäonnekseni satuin kuulumaan kumpaankin kohtalokkaaseen kategoriaan.Välituntisin, jos satuin olemaan hänen näkösällään, Petri tuli avoimesti solvaamaan minua. "Ristuksen munapää" oli yleisin kuulemani haukkumasana. Olin muuttunut hänen kielenkäytössään "saatanenAlaseksi" tai "Alasen pöhölöksi". Tajusin jo tuolloin, ettei kysymys ollut enää vain kiusaamisesta. Petri vihasi tosissaan minua. Jo pelkkä vastaantuleminen saattoi sinkauttaa hänen huuliltaan kirpeän haukkumasanan. Vatsanpohjassani tuntui ilkeältä, mutta itkua tämä ei minussavirittänyt. Olin jo oppinut puremaan hammasta. Petri ei koskaan satuttanut minua fyysisesti, mutta sanallisesti sitäkin enemmän.

Jälkikäteen olen ajatellut, että tässä oli kysymys useistakin eri syistä. Petri oli minulle kateellinen koulumenestyksestäni; edustin hänen saavuttamattomia toiveitaan. Hän tunsi minua kohtaan myös ilmeisesti kasautunutta katkeruutta, koska en ollut ruvennut hänen kaverikseen, vaikka Petri oli tätä toivonutkin ja yrittänyt tehdä asian hyväksi jotain. Viileä etäisyyteni Petriä kohtaan loukkasi hänen tunteitaan. Ehkä minun olisi pitänyt sanoa hänelle suoraan ja avoimesti, ettei meistä voi tulla kavereita, koska emme olleet riittävässä määrin kiinnostuneita samoista asioista. Mutta tähän minulla ei ollut voimia ja rahkeita, koska pelkäsin loukkaavani häntä. Asian suora kertominen olisi kuitenkin saattanut tehdä tilanteeni helpommaksi; ehkä Petrikin olisi ymmärtänyt ja hyväksynyt asian.

Yksinäinen, eristäytyvä ja samalla hyvin individualistinen olemukseni myös ärsyttivät Petriä. En ollut hänen silmissään niin kuin muut; en viettänyt välituntejani kaveriseurassa enkä ollut kiinnostunut mopoista. Käytökseni ja puheeni olivat hänestä kummallisia, enkä voinut näin saavuttaa hyväksyntää hänen arvomaailmassaan, jossa kaikkien tuli olla"niin ku muukki miehet". Olin sosiaalisesti kömpelö ikäisteni seurassa, enkä erityisen sanavalmis. Koska en pystynyt antamaan näin sosiaalisesti älykkään ihmisen vaikutelmaa Petrin seurassa, hänen oli helppo leimata minut suoraviivaisesti `pölöhöksi´.

Kannoin yksin ja hiiskumatta tuskaa sisälläni. En kertonut asiasta opettajalle enkä yhdellekään koulutoverilleni. Henkinen paine, jossa jouduin elämään, heijastui kuitenkin ulos. Tiuskin usein kotioloissani ja äitini sanoi, että minulla oli tuohon aikaan "pinna kireällä" .

Opettajat eivät tienneet kiusaamisesta. Tämä johtui siitä, että se tapahtui pääosin välitunnilla - opettajat eivät huomanneet tai ymmärtäneet puuttua asiaan. Asiaan ei puututtu silloinkaan, kun Petri osoitti jo satunnaisesti tunnillakin vastenmielisyyttään minua kohtaan: - oo ny hilijaa,saatanan pöhölö... - Ook sää vähä pöhölö? Tämä ei ilmeisesti vaikuttanut opettajien mielestä kiusaamiselta, vaan tyypilliseltä murrosikäisen möläyttelyltä.

Ainoana lohtunani olivat harrastukseni (kirjallisuus, kirjoittaminen jamusiikki) ja kaikki vuorokauden ajankohdat, jolloin minun ei tarvinnut kestää Petrin läsnäoloa. Suurin lohtu kaikessa oli kuitenkin tietoisuus siitä, että toukokuun lopussa kaikki päättyisi ja pääsisin eroon Petristä. Minun eitarvitsi sietää enää häntä lukiossa, jonne hän ei varmuudella tulisi.

Kevät kului ja loittonin hänestä yhä entisestään. Petrin suurin viha minua kohtaan tuntui jo ajoittain hiipuvan, vaikka viimeisten yläasteviikkojen ajan hän oli kireä ja tiuskiva myös parhaimmille kavereilleen. Kuitenkin vielä kouluvuoden päättäjäisissä viha leimahti häviävän hetkisen verran.

Ruokajonossa Petri oli asettautunut kavereineen tietenkin minun eteeni. Seisoin vähintään puoli metriä hänen takanaan ja hän katsoi minua olkansayli, suu puoliraollaan. Vilkuilin kiusaantuneena sivuilleni kuin paetakseni Petrin katsetta.

Sitten hän totesi miltei tyynellä ja ilmeettömällä äänellä: - oottyhymä. Tämän jälkeen Petri käänsi katseensa pois emmekä sanonee ttoisillemme enää mitään koko päivän aikana. Petrin katseessa kiteytyi yhä pohjimmaisena säilynyt kaipaus ja kiintymys poikaa kohtaan, jota hän ei ollut koskaan saanut kaipaamakseen kaverikseen. Minun etäisyyteni ja vilkuiluni muualle pistivät hänen sydäntään syvälle sopukoihin asti. Petri e itajunnut, että oli itse syypää taholtani syntyneeseen epäluottamukseen. Aivan kuin hänellä olisi ollut oikeus olla minua kohtaan töykeä, karkea ja loukkaava, mutta minun olisi siitä huolimatta pitänyt olla hänelle lempeä, läheinen ja ystävällinen.

Yhdeksän vuotta kestänyt yhteinen koulutaipaleemme päättyi tähän. Kun astelin myöhemmin iltapäivällä kohti kotiani, tunsin mielessäni vapautumisen riemua. Lopultakin olin vapautunut yläasteesta - ja hänestä.Olin selviytynyt keväästä odottamalla vain tätä hetkeä, jolloin kaikki loppuisi.

Näimme tämän jälkeen enää satunnaisesti. Aluksi tervehdimme nähdessämme ja Petrin kasvot loistivat, eikä kumpikaan näyttänyt muistavan viimeistä katkeraa koulukevättä. Myöhemmin tervehdittäessä kasvot alkoivat pysyä jo peruslukemilla - aluksi minulla, myöhemmin myös Petrillä. Lopultaemme olleet aina edes tuntiaksemme, jos satuimme ohittamaan toisemme jossain autolla. Nyt olen nähnyt häntä enää äärimmäisen harvoin. Oletan kuitenkin hänen asuvan yhä kotipaikkakunnallani.

Yhteisen menneisyyden katkerat muistot painavat varmaan Petriä siinä missä minuakin, nyt kun hänkin on saanut asioihin etäisyyttä ja tajunnut, mitätuli aikoinaan tehneeksi. Se mitä tapahtui, ei ole voinut olla vaikuttamatta meidän kummankin elämään.

Minun elämääni Petrin kiusaus ja viha on vaikuttanut monella eri tavalla. Yläasteen jälkeen en halunnut liikkua lähelläkään hänen kotipaikkaansa ja lukion jälkeen halusin lähteä pois kotipaikkakunnaltani niin kauas kuin mahdollista - pois hänen jättämistään muistoista. Ylioppilaskeväänäni ja vielä myöhemminkin tarkistin huolellisesti kauppojen pysäköintipihan kotipaikkakuntani kirkonkylässä, ettei hänen autoaan löytyisi. En halunnut mennä kauppaan, jos tiesin hänen olevan siellä. Kun siirryin opiskelemaan Jyväskylään 1990-luvun alussa, pelkäsin aluksi, saattaisinko löytää hänet vielä kaupungistakin. Nykyään tuo pelko on jo hälvennyt.

Petrin jättämien muistojen johdosta en muutama vuosi sitten olisi voinut edes harkitakaan, että palaisin joskus pysyvästi kotipaikkakunnalleni. Pelkäsin pienintäkin mahdollisuutta joutua hänen kanssaan tekemisiin. Tästä syystä en osallistunut edes luokkakokoukseen, joka pidettiin elokuussa 1996. Kutsukortissa houkuteltiin mahdollisuudella tulla muistelemaan "vanhoja hyviä aikoja". Minulle ne eivät totisesti olleet mitään vanhoja hyviä aikoja!

Petri on jättänyt sieluuni haavan, joka ei täysin arpeudu ilmeisesti koskaan. Hänestä on tullut minulle jonkinlainen demoni, kaiken pahan ja vastenmielisen symboli. Hän vilahtelee yhä toisinaan ajatuksissani ja olen katkera hänelle.. Vaikka pystyn jo näkemään asioita hänenkin kannaltaan ja ymmärtämään paremmin, mistä oli kysymys, on anteeksianto vaikeaa. Ja vaikka anteeksianto onnistuisikin, on unohtaminen vieläkin vaikeampaa.

Petri on esiintynyt joskus jopa unissani. Ne eivät ole olleet miellyttäviä unia. Usein niissä on ollut teemana jonkinlainen kosto Petriä kohtaan. Yhdessäkin unessa olimme jossain epämääräisessä luokkahuoneessa ja hakkasin Petrin päätä seinää vasten. - Siitä saat, saatanan kiusanhenki, muistan unessa sanoneeni. Olen joskus ajatellut, että jos kohtaisimme ja puhuisimme avoimesti asioista, saattaisimme päästä sovintoon ja unohtaakaiken pois. Sellaista en halua kuitenkaan tietoisesti suunnitella.

Olit laumasielu minä en.
Olit suupaltti minä en
Olit avoin minä en.
Halusit toveruutta minä en.
Kaipasit läheisyyttä minä en.
Osoitit pettymyksesi minä en.
Toit julki vihasi minä en.

Persoonallisuuksien ero, molemminpuolinen kyvyttömyys ymmärtää toisentunteita ja tarpeita sekä puuttuva rohkeus keskustella asioista avoimesti saivat aikaan sen, että siedettävä luokkatoveruus muuttui katkeraksi kiusa-ja vihasuhteeksi.

Terveisin Mikael (nimi muutettu)

Kertomus 4 - "Koira, finninaama"

Olen nyt 17-vuotias tyttö ja vieläkin tekee hiukan kipeää ajatella, mit äne tietyt 3 poikaa minulle tekivät. Tarinani alkaa ala-asteen 3.luokalta, jolloin serkku oli jäänyt luokalle ja tullut kanssani samalle luokalle. Nyt mietin, olisiko kaikki ollut toisin, jos serkun luokalle jäämistä ei olisitapahtunut.

"Hyi, kun tuo haisee! Kattokaa, miten likaset vaatteet tuolla on!" huutelivat jotkut serkulleni. Minua kävi serkkupoikaa sääliksi, mutta en puuttunut asiaan mitenkään. Kohtaluokkakaverini saivat tietää, että olin (ja olen edelleen) tämän serkku.Kolme poikaa keksivät serkulle haukkumanimen; koira. Kohta he alkoivat minuakinkutsua tällä nimellä. Koira nimen "saimme" meidän sukunimen takia. Silloin inhosin tätä sukunimeä ja häpesin olla sillä nimellä. En paljon käyttänyt sukunimeäni, enkä kertonut sitä kenellekkään, joka ei vielä tienyt. Nyt tiedän,että tein siinä hölmösti!

Alussa kiusaaminen ei ollut paljon mitään. Ne kolme poikaa sanoivat välillä meitä koiraksi, mutta me leikimme keskenämme (minä, kaverini, kiusaajat ja jotkut muut luokkakaverit) esim. lumisotaa, tytöt jahtaa poikia -leikkiä, hyppynarua jne. Lumisota muuttui rajummaksi. Ne kolme poikaa heittelivät jäisillä lumipalloilla päähän ja sain monta lumipesua. He alkoivat haukkua serkkuani ja minua yhä enemmän. Aina kun kuljimme niiden ohi, he alkoivat matkia koiraa. He haukkuivat "hau hau". Jos koulun pihalle tuli irti oleva koira, sain kuulla "Koira, kato.. Sun sukulaises tuli kylään".

Aloin muuttua hiljaisemmaksi ja ujommaksi. Pari kertaa ala-asteella itkin koulussa. Olin aika herkkä myös. Eräänä päivänä ollessani 5.luokalla istumajärjestystä muutettiin. Taakse tuli yksi kiusaajista ja tämä paukutti pulpetillaan tuntien aikana tuoliini. Ei ollut yhtään kiva istua. Kävin opettajalle sanomassa ja hänet siirrettiin muualle.

6.luokalla aloimme myydä jotain kartottaaksemme luokkarahastoa. Kävin myymässä siskoni kanssa, kuten joskus muulloinkin. Seuraavana päivänä menin kouluun ja näin, miten moni katsoi minuun ilkeästi. Ihmettelin, mitä oli tapahtunut.Sitten kaverini kysyi: "Sinäkö oot myöny näitä viiellä markalla kalliimmalla,että saisit itelles lisää rahaa?" Vastasin, että en ollut ja ihmettelin asiaa. Kaveri kertoi, että pari poikaa oli mennyt samaan taloon myymään tuotteita ja siellä vanhahko täti oli ihmetellyt, miten se noin halpa oli, kun edellinen naapurista oli myynyt 5 markkaa kalliimmalla. Sanoin, että tuo ei ollut totta. Menimme tunnille ja opettajalla oli jokin meno. Meidän piti vähän aikaa pärjätä keskenämme.

Opettajan mentyä pois, monet alkoivat puhua minusta. Olin varastaja,väärintekijä. Mitä semmoiselle ilkimykselle tehdään? kolme poikaa miettivät .He suunnittelivat, että uittaisivat ja löisivät minua koulun jälkeen. Kauhistuin,mutta en sanonut mitään. "Se nainen on varmasti kuullu väärin. Joku väärinkäsitys siinä on." sanoi 4-vuotiaasta asti ollut kaverini. Tämä kaveri oli tullut suosituksi, mutta hän puolusti aina minua, vaikka olin ujo ja luokan epäsuosituin. Itkien koulun jälkeen menin äidin luokse koulun keittiöön ja menin äidin kanssa kotiin. Tämä kumminkin selvisi, kun vanha täti kertoi, että oli muistanut tai kuullut väärin. Tämän jälkeen entistä enemmän minua alettiin haukkua.

Yläasteella tilanne oli sama. Minä ja ne kolme poikaa jouduimme samalle luokalle. Minulle tuli paljon finnejä, jonka vuoksi asia ei "voinut" parantua. Ne kolme poikaa haukkuivat minua. "Mitä koira?? Vuhvuh! Hauhau". Kuulin myös puheet "Kattokaa, mikä finninaama!"

Rohkaisin itseäni ja kerroin asiasta vanhemmille. Kerroin myös luokanvalvojalle. Tämä otti kolme poikaa puhutteluun, mutta ihan kuin se auttoi. Tilanne pysyi samana. Joka päivä sain kuulla haukkumista. Yritin olla välittämättä, mutta joskus yöllä purskahdin itkuun.

Kaverit olivat tukena. He lohduttivat ja sanoivat, ettei noita pönttöpäitä kannata kuunnella. He itse ovat niitä. Ei sitä voi olla kuulematta ja välittämättä.

9.luokalla poika, joka oli 7.luokalla sanonut "Kattokaa, mikä finninaama!", sai itsekin finnejä naamaan. Ehkä enemmänkin kuin minä. Nyt minua huvittaatämä. 7.luokalla toivoin, että menisipä yläaste nopeasti, jotta pääsisin niistä kolmesta pojasta eroon. Kolme vuotta kului nopeasti.

Pidin itseäni hiljaisena ja ujona tyttönä. Kerran sekaryhmätyössä kaikk isanoivat, että minä saisin esittää esitelmän, sillä minulla oli kuuluva ja selvä ääni. Mietin, että se tekevät uhalla ja pilkkaavat. Minullahan on hiljainen ääni ja olen ujo. Miksi siis minun pitäisi esittää se? Pidin kumminkin ja pelkäsin ivauksia. Niitä ei kuulunut ja ihmettelin kovasti.

Pääsin lukioon, jonne onneksi kiusaajapojat eivät tulleet. Pääsin heistä eroon. Tutustuin ihmeellisen hyvin uusiin luokkakavereihin, kun minulla oli yhä finnit päässä, enkä ollut nätti. Yhtään tyttöä ei tähän lukioon tullut,joten olin ikään kuin uusi oppilas, jos poikia entisestä koulusta ei oteta huomioon.

Pidin edelleen itseäni ujona tyttönä. Joulujuhla lähestyi ja eräs luokkakaveri pyysi, että lukisin tekstejä siellä, kun minulla oli kuulemma niin kuuluva ja selvä ääni, ja tulisin näytelmään mukaan. Suostuin ja mietin, että yläasteella esitelmän esittämisessä he taisivat olla tosissaan äänestäni.

Olen alkanut rohkaistua. Olen edelleen ruma finninen tyttö lukion 2.luokalla ,mutta rohkeampi kuin entisissä kouluissa. En käytä minkäänlaisia meikkejä. En peitä finnejä. Kuulen kaikilta kommentteja finneistäni, mutta en välitä,olen tottunut. Pikkusisarukseni sanovat "Sinä et olis sinä ilman finnejä". Inhoan näitä, mutta olen alkanut hyväksyä ne.

Olen alkanut käydä laulutunneilla, pidän kerhoja ja kaikenlaisissa jutuissa olen mukana. Enää en häpeä sukunimeäni, vaikka siitä vieläkin vitsaillaan. Olen tottunut siihen. Olen alkanut myös käyttää erikoisia vaatteita ja sellaisia, joissa on mukava olla. En katso, onko ne millaiset, vaan onko niissä hyvä olla.Olen tottunut ihmisten kommentteihin ja haukkumiseen, joten miksi välittäisin?

Ja olen alkanut kertoa koulukiusaamisesta aika avoimesti. En enää häpeäsitäkään. Eihän se minun vikani ole, vaan niiden kiusaajien.

Nyt minua ihmetyttää se, että minulla on aina ollut kavereita (tyttöjä), jotka ovat olleet suosittuja. Mutta pojat ovat vierastaneet minua kuin ruttoa. Ei ehkä enää niin paljon, mutta vähän kumminkin. Yläasteellakin minä ja kaksi suosittua tyttöä tunneilla istuimme tunneilla vierekkäin. Ei siksi, että  he kopioisivat minulta tehtävät ja että auttaisin heitä. Tietysti autoin heitä silloin, kun he eivät tajunneet ja minä tajusin. Samoin myös toisinpäin.

Vielä tänäkin päivänä näen unta kiusaajista ja minua harmittaa, etten uskaltanut itse lopettaa sitä. Etten uskaltanut sanoa vastaan ja takaisin. Se aika on onneksi ohi, mutta muistot ovat kipeästi muistissa.

Kun nyt näen kiusaajia, he ovat kuin minua ei olisikaan. Oikeastaan hyvä niin. Yleensä kun kirjoitan jotain (esim. surullista), minulla on tapana kaunistaa asioita. Näin on ehkä tässäkin jutussa..

Terveisin Niina

Kertomus 4 - "Sähkösika, töpselikärsä"

Kiusaaminen alkoi hitaasti mutta varmasti. Joku keksi nimen "Porsas" ollessani ensimmäisellä luokalla. Nimi tuli nenästäni. Kiusauksesta tuli kuin vierivä lumipallo. Se paheni pahenemistaan. Siihen osallistui koko koulu, itseäni jopa neljä vuotta nuoremmat oppilaat joita en edes tuntenut. Olin pyöreä, en varsinaisesti lihava, mutta läskiksi minua haukuttiin. "Sähkösika" ja "töpselikärsä" olivat myös tuttuja nimiä.

Ala-asteella ollessani minulla oli kaksi hyvää ystävää keiden kanssa vietin aikaani. Hekään eivät olleet tarpeeksi vahvoja tai suosittuja että olisivat varsinaisesti puolustaneet minua, mutta heidän seuransa ja ystävyytensä auttoi. Vähitellen minut oli pullautettu pois koko muusta porukasta. Minua ei kutsuttu syntymäpäiville, jopa paras kaverini jätti minut kutsumatta (omasta pyynnöstäni kylläkin) sillä kaikki sanoivat, että jättävät tulematta jos minä tulen mukaan. Lapsena se sattui hyvin paljon.

Siirtyessäni yläasteelle toinen ystävistäni muutti pois, toisen kanssa riitaannuin. Yläasteelle meno oli täynnä odotuksia. Kiusaamiseeni oli yritetty puuttua useita kertoja ala-asteen aikana, ja siksi uuteen luokkaani ei tullut oppilaita vanhalta luokaltani. Maine kuitenkin kiri nopeasti. Jo kahdessa viikossa koko yläaste haukkui minua. Olin täysin yksin. En ollut syrjäänvetäytyvä, ujo tai hiljainen. Olin luokkani priimus. Mutta välitunneilla istuin yksin ja ruokatunnilla menin kotiin syömään koska asuimme aivan koulun vieressä.

Olin pyrkinyt noudattamaan "Ei haukku haavaa tee" -neuvoa, jonka olin kuullut turhankin usein. Kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla tyttöoppilaat hieman kasvoivat, ja onnistuin kehittämään itselleni suuren sosiaalisen piirin. Silti ne samat vanhat ihmiset ala-asteelta jaksoivat kiusata minua, ja tarkkailuluokan pojat olivat pahimpia vihollisiani.

Nykyään olen 20-vuotias. En muista juurikaan paljoa lapsuudestani. En edes yritä muistaa. Tämäkin tarina on hyvin kaunisteltu versio kiusauksestani. Muutin heti peruskoulun päätyttyä Ouluun päästessäni englanninkieliseen lukioon - syy lähteä pois siitä pikkupaikasta. Heti ensimmäisenä opiskeluvuotenani alkoivat ongelmat. Univaikeudet tulivat ensin, perässään vakava masennus. Minulla diagnosoitiin post-traumaattinen stressihäiriö. Kävin traumaterapiassa kaksi vuotta, kokematta siitä sen enempää hyötyä. Kasvatin itselleni valheellista sosiaalista itsetuntoa.

Muutaman vuoden päästä muutin yhä kauemmas etelään. En näe kiusaajiani juuri koskaan, vanhempieni kanssa minulla on erinomaiset välit, mutta en käy kotonani kuin muutaman kerran vuodessa paikkakunnan tuskallisten muistojen takia. Epäilen kaikkea ja kaikkia. Minulla on paljon ystäviä ja olen pidetty seura-ihminen. Parisuhteessa olen kuitenkin hyvin mustasukkainen ja epävarma itsestäni. Vihaan vaateostoksia koska saan paniikkikohtauksia kaupoissa. Minulla on lieviä pakko-oireita. Masennukseni helpottaa välillä palatakseen aina uudelleen. En jaksa enää käydä hoidoissa. Olen pyrkinyt parantamaan elämänasennettani positiivisemmaksi ja kohottamaan itsetuntoani.

Olen hyvin katkera koulukiusaajiani kohtaan. Olen myös hyvin läheisriippuvainen.. Minulla on voimakasta hylätyksi tulemisen pelkoa sekä syyttelen itseäni ja pyytelen turhan usein anteeksi. Osaan lukea itseäni, tiedostan virheeni, mutten osaa korjata niitä.

Uskon kaiken tämän saaneen alkunsa koulukiusauksesta.

Terveisin P. PJ.

*****